Minun tilani ja sisäinen todellisuuteni

 

Rajojen ja reviirin kautta pääsimme luonnollisesti oman tilan ja sitä kautta sisäänhengityksen pariin. Ilman rajoja, ei ole tilaa. Taas olemme vastakohtien äärellä.

 

Avasimme sisäänhengitysteemaa  työskentelemällä pareittain. Ohjeena oli lähestyä toista hitaasti kosketusetäisyydelle, pysähtyä ja hengitellä säilyttäen kosketus omaan tilakokemukseen samalla tiedostaen vaikutelmia toisesta. Lopuksi tuli sulkea silmät ja hahmotella vuoronperään parin ääriviivat koskettamatta sekä kuiskata jokin sana siitä mielikuvasta, joka heräsi.

Kuva toisesta syntyi tilaan, joka on mielessä.

Yhteisesti jaettu kokemus oli, että toisen ihmisen kehon äärelle pysähtyminen herätti paitsi havainnon ”lämpövyöhykkeestä” toisen ympärillä, ennen kaikkea kunnioitusta toisen ihmisyyttä ja  yksilöllisyyttä kohtaan.

Sisäänhengityksessä konkretisoituu toisaalta oma tila ja toisaalta omien rajojen kautta erillisyys. Kun hengitämme sisään, läsnä ovat kysymykset: millainen olen, mitä voin tehdä, saanko tulla näkyväksi, saanko/osaanko kertoa ja toisaalta vaieta asioistani? Tiedostanko ajatukseni ja tunteeni? Onko minulle tilaa tässä perheessä, ryhmässä tai yhteisössä? Miten otan tilaa itselleni?

Kehon tapoja kertoa tilasta ja tilattomuudesta ovat esimerkiksi epätasapainoinen hengitys: ”salaa vähän kerrallaan” hengittäminen, jännitys ja ylikontrolli tai kokemus, ettei uskalla olla niin pitkä ja leveä, tilaa vievä kuin todellisuudessa olisi. Ilmaisemme tilakokemustamme ryhdin ja olemuksen kautta. Mutta se näkyy myös liiallisena kiltteytenä, tilan ottamisena epäsuoran kiukun kautta tai rajattomana läheisyytenä/etäisyytenä ihmissuhteissa.

Toimivassa vuorovaikutuksellisessa yhteydessä erillisyys ei ole hylätyksi tuloa, vaan yhteydessä olemisen muoto. Sinulla on oma sisäinen todellisuutesi ja minulla omani, kuitenkin voimme tässä hetkessä olla yhdessä ja yhteydessä toisiimme – kummallakin on lupa olla sellaisena kuin on.

Aiemmalla ryhmäkerralla olimme tutkineet, mitä kehossa ja mielessä tapahtuu, kun ojennetaan kädet sisäänhengityksellä kohti paria ja uloshengitys ”annetaan itselle” laittamalla kädet omalle rintakehälle. Tällä kertaa ihmettelimme, miltä harjoitus tuntui toisinpäin tehtynä – sisäänhengitys itselle ja uloshengitys toiselle. Ryhmä teki havaintoja siitä, kumpi oli helpompi/vaikeampi toteuttaa. Toisille näissä ei ollut juuri eroa.

Valtasuhteiden tuomia muutoksia tilan tunteeseen sekä läheisyyttä ja etäisyyttä tarkastelimme pareittain tuolin avulla. Parista ensimmäisenä impulssin saanut nousi tuolille ja toinen jäi lattiatasoon seisomaan siten, että kontakti pariin säilytettiin. Halutessaan lattialla oleva sai kokeilla mennä kyykkyyn tai polvilleen alas aivan ”pieneksi” ja olla siinä asemassa myös ottamatta kontaktia toiseen. Sitten vaihdettiin paikkoja. Kohteena oli havainnoida, miten jännitteet muuttuvat ja mitä itsessä tapahtuu harjoituksen aikana. Mielenkiintoiseksi koettiin se, että joillekin impulssi tuolille nousemisesta tuli heti, toiset taas odottivat ja odottivat, kunnes toinen päätti nousta tuolille.

Jälkikeskustelussa esiin nousivat erilaiset kokemukset pienenä ”lapsen” osassa olemisesta, toisaalta epämukavuuden tai luontevuuden kokemus yläpuolelle asettumiseen liittyen. Mieleen muistui myös kokemuksia oikean elämän auktoriteeteista, kuten vanhemmista, opettajista tai ohjaajista. Mietimme   tasaveroisen suhteen ja aidon kohtaamisen mahdollisuutta oppilaan ja opettajan välillä, niin että  kummallakin osapuolella on lupa omiin rajoihinsa: kuinka tämä voisi toteutua rakentavassa ja kunnioittavassa ilmapiirissä ja miten toimia, kun se ei toteudu?

Harjoitusten avulla saimme aavistuksen siitä, mikä “painotus” valinnoissamme on. Itselle ja toiselle antaminen tuli esiin toisissa harjoituksissa hengityksen kautta, toisissa tilan tunteen kasvamisen tai katoamisen välityksellä. Elämässä on vaiheita, jolloin elämme eri painotuksilla, sinkkuna eläminen on aivan eri asia kuin lapsiperheen arki, jne. Tilanteesta riippumatta, kun ihmisellä on sopivasti rajoja ja tilaa, hänen ympärillään olevatkin saavat olla juuri sellaisina kuin ovat.

Kysymys kuuluukin: miten tunnistan tarpeeni ennen kuin alan oirehtia tai kuinka suojelen balanssiani ja kasvatan haluamieni valintojen toteutumisen mahdollisuutta elämässäni?

Kysymys on jokaiselle jokapäiväinen. Siihen vastaaminen vaatii oman luonnollisen rytmin tunnistamista ja siihen sitoutumista.

Missä siis kulkee kultainen keskitie juuri tänään? Ihmettely alkakoon.





Tekstin teemoista ja käsitteistä voit lukea lisää kirjasta “Hengitys itseäätelyn ja vuorovaikutuksen tukena” (Martin, Seppä, Lehtinen, Törö, Lilrank, Mediapinta 2010). Yksi kirja on koko kurssin ajan paikalla konservatorion kirjastossa.


 

Blogin kirjoittajat Asta Pöyhönen ja Saara-Maija Strandman pitävät muusikoille hengityskurssia Metropolia ammattikorkeakoululla syksyllä 2014. Kurssilla käytetään Psykofyysisen hengitysterapian metodeja. Tässä blogissa pohditaan muusikon psykofyysisyyteen liittyviä teemoja