Minun tilani ja sisäinen todellisuuteni

 

Rajojen ja reviirin kautta pääsimme luonnollisesti oman tilan ja sitä kautta sisäänhengityksen pariin. Ilman rajoja, ei ole tilaa. Taas olemme vastakohtien äärellä.

 

Avasimme sisäänhengitysteemaa  työskentelemällä pareittain. Ohjeena oli lähestyä toista hitaasti kosketusetäisyydelle, pysähtyä ja hengitellä säilyttäen kosketus omaan tilakokemukseen samalla tiedostaen vaikutelmia toisesta. Lopuksi tuli sulkea silmät ja hahmotella vuoronperään parin ääriviivat koskettamatta sekä kuiskata jokin sana siitä mielikuvasta, joka heräsi.

Kuva toisesta syntyi tilaan, joka on mielessä.

Yhteisesti jaettu kokemus oli, että toisen ihmisen kehon äärelle pysähtyminen herätti paitsi havainnon ”lämpövyöhykkeestä” toisen ympärillä, ennen kaikkea kunnioitusta toisen ihmisyyttä ja  yksilöllisyyttä kohtaan.

Sisäänhengityksessä konkretisoituu toisaalta oma tila ja toisaalta omien rajojen kautta erillisyys. Kun hengitämme sisään, läsnä ovat kysymykset: millainen olen, mitä voin tehdä, saanko tulla näkyväksi, saanko/osaanko kertoa ja toisaalta vaieta asioistani? Tiedostanko ajatukseni ja tunteeni? Onko minulle tilaa tässä perheessä, ryhmässä tai yhteisössä? Miten otan tilaa itselleni?

Kehon tapoja kertoa tilasta ja tilattomuudesta ovat esimerkiksi epätasapainoinen hengitys: ”salaa vähän kerrallaan” hengittäminen, jännitys ja ylikontrolli tai kokemus, ettei uskalla olla niin pitkä ja leveä, tilaa vievä kuin todellisuudessa olisi. Ilmaisemme tilakokemustamme ryhdin ja olemuksen kautta. Mutta se näkyy myös liiallisena kiltteytenä, tilan ottamisena epäsuoran kiukun kautta tai rajattomana läheisyytenä/etäisyytenä ihmissuhteissa.

Toimivassa vuorovaikutuksellisessa yhteydessä erillisyys ei ole hylätyksi tuloa, vaan yhteydessä olemisen muoto. Sinulla on oma sisäinen todellisuutesi ja minulla omani, kuitenkin voimme tässä hetkessä olla yhdessä ja yhteydessä toisiimme – kummallakin on lupa olla sellaisena kuin on.

Aiemmalla ryhmäkerralla olimme tutkineet, mitä kehossa ja mielessä tapahtuu, kun ojennetaan kädet sisäänhengityksellä kohti paria ja uloshengitys ”annetaan itselle” laittamalla kädet omalle rintakehälle. Tällä kertaa ihmettelimme, miltä harjoitus tuntui toisinpäin tehtynä – sisäänhengitys itselle ja uloshengitys toiselle. Ryhmä teki havaintoja siitä, kumpi oli helpompi/vaikeampi toteuttaa. Toisille näissä ei ollut juuri eroa.

Valtasuhteiden tuomia muutoksia tilan tunteeseen sekä läheisyyttä ja etäisyyttä tarkastelimme pareittain tuolin avulla. Parista ensimmäisenä impulssin saanut nousi tuolille ja toinen jäi lattiatasoon seisomaan siten, että kontakti pariin säilytettiin. Halutessaan lattialla oleva sai kokeilla mennä kyykkyyn tai polvilleen alas aivan ”pieneksi” ja olla siinä asemassa myös ottamatta kontaktia toiseen. Sitten vaihdettiin paikkoja. Kohteena oli havainnoida, miten jännitteet muuttuvat ja mitä itsessä tapahtuu harjoituksen aikana. Mielenkiintoiseksi koettiin se, että joillekin impulssi tuolille nousemisesta tuli heti, toiset taas odottivat ja odottivat, kunnes toinen päätti nousta tuolille.

Jälkikeskustelussa esiin nousivat erilaiset kokemukset pienenä ”lapsen” osassa olemisesta, toisaalta epämukavuuden tai luontevuuden kokemus yläpuolelle asettumiseen liittyen. Mieleen muistui myös kokemuksia oikean elämän auktoriteeteista, kuten vanhemmista, opettajista tai ohjaajista. Mietimme   tasaveroisen suhteen ja aidon kohtaamisen mahdollisuutta oppilaan ja opettajan välillä, niin että  kummallakin osapuolella on lupa omiin rajoihinsa: kuinka tämä voisi toteutua rakentavassa ja kunnioittavassa ilmapiirissä ja miten toimia, kun se ei toteudu?

Harjoitusten avulla saimme aavistuksen siitä, mikä “painotus” valinnoissamme on. Itselle ja toiselle antaminen tuli esiin toisissa harjoituksissa hengityksen kautta, toisissa tilan tunteen kasvamisen tai katoamisen välityksellä. Elämässä on vaiheita, jolloin elämme eri painotuksilla, sinkkuna eläminen on aivan eri asia kuin lapsiperheen arki, jne. Tilanteesta riippumatta, kun ihmisellä on sopivasti rajoja ja tilaa, hänen ympärillään olevatkin saavat olla juuri sellaisina kuin ovat.

Kysymys kuuluukin: miten tunnistan tarpeeni ennen kuin alan oirehtia tai kuinka suojelen balanssiani ja kasvatan haluamieni valintojen toteutumisen mahdollisuutta elämässäni?

Kysymys on jokaiselle jokapäiväinen. Siihen vastaaminen vaatii oman luonnollisen rytmin tunnistamista ja siihen sitoutumista.

Missä siis kulkee kultainen keskitie juuri tänään? Ihmettely alkakoon.





Tekstin teemoista ja käsitteistä voit lukea lisää kirjasta “Hengitys itseäätelyn ja vuorovaikutuksen tukena” (Martin, Seppä, Lehtinen, Törö, Lilrank, Mediapinta 2010). Yksi kirja on koko kurssin ajan paikalla konservatorion kirjastossa.


 

Blogin kirjoittajat Asta Pöyhönen ja Saara-Maija Strandman pitävät muusikoille hengityskurssia Metropolia ammattikorkeakoululla syksyllä 2014. Kurssilla käytetään Psykofyysisen hengitysterapian metodeja. Tässä blogissa pohditaan muusikon psykofyysisyyteen liittyviä teemoja

 

”Raja on erillisyyden tiedostamista.”   (Hengitysterapeutin työkirja, s.73)

 

Rajojen hahmottamisen, tunnistamisen ja ymmärtämisen kehittyminen jatkuu halki koko elämän. Erilaiset murrosvaiheet, kuten uhmaikä, murrosikä ja keski-ikä kriiseineen, sekä omana vaiheenaan vanhuus, asettavat rajojen hahmottamiselle uusia haasteista.

Vaikkemme eläisikään jotain elämän murrosvaihetta juuri nyt, sisäiset ja ulkoiset rajakokemukset vaikuttavat jokaiseen valintaamme ja siihen miten kommunikoimme.

Minä olen. Minä tunnen. Minä ajattelen. Miten siis ilmaisen oman erillisyyteni maailmalle kunnioittaen ja arvostaen sekä itseäni että muita?

Ryhmässä aloitimme rajojen ja kehonkuvan hahmottamisen puuharjoituksen kautta. Parin kanssa tehty harjoitus muistuttaa siitä, että maa kantaa meitä. Se voi tuoda mieleen myös omat juuret, kuten suvun historian. “Puuna huojuminen” auttaa kääntämään katseen sisäänpäin: mitä minussa tapahtuu, missä tuntuu, miltä tuntuu ja mitä siitä ajattelen.

Puuharjoituksen jälkeen jokainen sai hakeutua omaan rauhalliseen paikkaan ja ohjeena oli: ”Piirrä mielikuvasi omasta kehostasi. Jos olet oikeakätinen, voit käyttää vasenta kättä, jolloin piirros saattaa syntyä spontaanimmin.”

Monet kokivat harjoituksen vaikeana, varsinkin, kun yhdistettiin kaksi haastavalta tuntuvaa asiaa. Kuvaa ei ollut pakko näyttää toisille, mutta toisaalta oli helpottavaa huomata, miten samanlaisia elementtejä piirroksissa oli ja kuinka haasteet olivat yhteisiä. “Tuo voisi olla minun piirrokseni…”

Viimeisessä harjoituksessa piirsimme kämmenselällä jokaisen kehon ääriviivat. Rajojen lisäksi harjoitus toi esille yhdessä tekemiseen liittyvän ilmiön. Ryhmissä kaksi rajojen piirtäjää havainnoivat nimittäin mm. erilaisia tempoja, yhtäaikaisuutta, johtamista ja seuraamista. Oli mielenkiintoista huomata kuinka toiset ovat luontaisesti aloitteentekijöitä, toiset kuuntelijoita. Kuitenkin jokainen tarvitsee molempia taitoja. Jos rajojen piirtäminen tehdään keskittyneesti, kyse on vuorovaikutusharjoituksesta, jota voisi soveltaa mm. liedparien työskentelyyn: miten aloite ja kuuntelu kohtaavat tavassamme hengittää yhdessä? Kyse on tilan antamisesta ja ottamisesta.

Kolmihenkinen ryhmä, yksi kerrallaan, sai kokemuksen oman kehon fyysisistä rajoista: mistä alan ja mihin lopun. Harjoitus aiheutti monenlaisia yllätyksiä. Joku ihmetteli raajojensa pituutta, toinen oli pienempi tai kapeampi kuin oli ajatellut. Kehon etäisyydet hämmensivät. Turvallisuuden tunne sai toiset palaamaan muistoissa aina vauva-aikaan saakka, vaunuihin vällyjen väliin. Fyysisten rajojen aistiminen muistutti myös rajojen asettamisesta ihmissuhteissa.

Keskusteluissa nousi esiin ajatus ja huoli siitä, voivatko jonkun jo negatiivisina koetut mielikuvat vahvistua entisestään, kun piirretään kehon rajoja. Voiko harjoituksesta silloin olla haittaa?

Lähtökohtana harjoituksille on vapaaehtoisuus, valinta on kuitenkin lopulta jokaisen oma. Tämä on tärkeää muistaa muissakin tilanteissa. Se on myös osa rajojen hahmottamista. Emme ole vastuussa muiden tunteista, ajatuksista tai kokemuksista, mutta voimme hyväksyä toisen olemalla läsnä rauhoittavana toisena. Olemme muistuttamassa siitä, että ei ole mitään hätää. Niin kauan kuin elämme, pahimmallakin hetkellä voi aina hengittää.

Kehonkuvan ja kosketuksen avulla saatu kokemus omasta kehosta aiheuttivat kysymyksiä: Kumpi on enemmän totta ja voivatko ne yhdistyä?

Mielikuva kehosta (käytetään myös sanaa ruumiinkuva) syntyy vuorovaikutuksessa. Saamamme palaute ja oma tulkintamme siitä, mitä muut ajattelevat, piirtävät mieleemme kuvan kehostamme. Hyvin usein mielikuva ja aistittavat realiteetit ovat ristiriidassa keskenään. Olemme tottuneita arvioivaan ja arvostelevaankin puheeseen suhteessa omaan kehoomme. Ristiriitaa lieventää asian tiedostaminen ja hyväksyminen, mikä puolestaan mahdollistaa muutoksen.

Etenkin muusikko/ esiintyjä, altistuu työssään arvioinnille jatkuvasti. Muutkin käyttävät tietenkin kehoaan työssään, mutta muusikolta vaaditaan kykyä tiedostaa tunteita ja kykyä välittää niitä kuulijalle. Se vaatii herkkyyttä, joka puolestaan kaipaa rajojen tuomaa suojaa säilyäkseen elävänä. 

Jotta kokemus itsestä ei määrittyisi tekemisen ja suoriutumisen mukaan, tarvitsemme siis joustavia eli hengittäviä rajoja ja olla vaan -kokemusta.  On tärkeää vahvistaa omaa rauhoittavaa ja hyväksyvää sisäistä ääntä, joka on lohduttava ja arvostava silloinkin, kun ulkoiset paineet tuottavat riittämättömyyden kokemusta. Näin säilytämme mahdollisimman ehjän, jatkuvan ja myönteisen kuvan omasta kehostamme: “Olen hyvä juuri tällaisena kuin olen.”

”Identiteetin syntymisen perusedellytys on ruumiin rajojen eriytyminen, eheytyminen ja selkiytyminen. Näin ollen identiteetin ydinalueen muodostavat ruumiinkuvan realistisuus ja eheys sekä samastuminen omaan ruumiiseen.” (Leena-Maria Blinnikka, Hengitysterapeutin työkirja, s.72)

 

Tekstin teemoista ja käsitteistä voit lukea lisää kirjasta “Hengitys itseäätelyn ja vuorovaikutuksen tukena” (Martin, Seppä, Lehtinen, Törö, Lilrank, Mediapinta 2010). Yksi kirja on koko kurssin ajan paikalla konservatorion kirjastossa.


 

Blogin kirjoittajat Asta Pöyhönen ja Saara-Maija Strandman pitävät muusikoille hengityskurssia Metropolia ammattikorkeakoululla syksyllä 2014. Kurssilla käytetään Psykofyysisen hengitysterapian metodeja. Tässä blogissa pohditaan muusikon psykofyysisyyteen liittyviä teemoja

 

”Saa olla vaan” on ollut hengitysryhmien  ensimmäisten kertojen kantava teema. Sen myötä nousi mieleesi ehkä kysymyksiä kuten: Miten erotan olemisen ja tekemisen toisistaan? Onko minulla lupa olla vaan? Mitä se tarkoittaa? Onko tämä rentoutumista? Kuinka voin ”olla vaan” vuorovaikutuksessa ja tehdä silti asioita yhdessä toisten kanssa? Osaan jo, onko pakko?

Kaikille kysymyksille on tilaa. Uskalla kiinnostua niistä ja ihmetellä. Ne ovat matkasi opastekylttejä.

Olemista – tai oikeastaan sen tiedostamista - harjoittelimme hengittämisen, kehon ja mielikuvien tiedostamisen kautta.  Lähtökohtana harjoituksille on se, että hengitys on silta kehosta mieleen ja toisinpäin. Kun pysähdymme kuuntelemaan itseämme ja hengitystämme, syntyy kokemus virtaamisesta, joka auttaa ymmärtään tuota yhteyttä.

Tunnistanko pysähtyineitä kohtia itsessäni ja voisiko tuo virtaaminen olla myös osa vuorovaikutusta?

Monet yllättyivät siitä kuinka paljon kannattelemme ilmeillä, eleillä ja ”höpöttämisellä” vuorovaikutustilanteita. Tuntui kiusalliselta tuijottaa toista ja keskittyä siihen, että on vain. 

On tavallista, että kohtaamme ikään kuin CV ojossa: olen opiskellut siellä, työskennellyt täällä saanut sen ja sen tunnustuksen. Se on osa kulttuuriamme, ja hyvä niin, mutta tiedostamalla syvemmän kohtaamisen tason, voimme saada uuden voimavaran elämäämme ja kohdata ihmisinä, tässä ja nyt.

Tulipa vastaan kuka vaan, sinä olet siinä ja minä tässä. Aurinkohan paistaa ja tuuli suhisee, vaikka edessäsi olisi presidentti!

Tuo vuorovaikutustilanteissa helposti havaittava kannatteleminen heijastuu suoraan hengitykseen, ja sitä kautta kehon asentoihin ja mieleen. Liiallisen kannattelemisen tunnistamiseksi harjoittelimme kannateltavana olemista: Voinko luottaa siihen, että toinen ihminen ei anna minun (käteni, jalkani, pääni) tipahtaa? Voinko luottaa siihen, että maa allani kantaa?

Itsensä liiallinen kannattelu aiheuttaa sisäisten tilojen “supistumista”. Kun luottamus herää, sekä mielen että kehon tasolla,  annamme oikeuden omalle olemisemme, tilat saavat avartua: minussa virtaa.

Olemme tutkailleet myös pelkoja, turvallisuutta ja toiveita taidepostikorttien avulla. Ryhmän suuri etu on mahdollisuus sekä omaan prosessiin että osallistuminen yhteiseen matkaan, jakaminen. Usein tunteemme, joita heijastelemme esimerkiksi valitsemiimme kuviin, ovat sävyltään tai teemoiltaan samankaltaisia, yhteisiä. Tämän havaitseminen lähentää meitä toisiimme ja herättää mahdollisesti myötätuntoa.

Olemisen tiedostaminen on mielen ja kehon tilojen avartumista. Voisi vaikka sanoa, että ajatukset ja aistimukset ovat kuin säätila. Kun opimme kuuntelemaan hengitystämme ja omaa pyhää rytmiämme, opimme tekemään ”sääennusteen” itsestämme ja hyväksymään sen, että joskus on myrskyjä. Mutta mitä sitten, poutasää tulee taas. Hyväksymällä ajatukset ja tunteet mukaan saapuu ymmärrys: Aina voi hengittää. Voin hengittää tunteitteni ja ajatusteni kanssa tai niiden läpi. Silloin minulla on aikaa valita reaktioni.

Varsinkin muusikolle läsnäoloon luottaminen on tärkeä työväline. Sitä vahvistamalla voimme oppia tunnistamaan pienenkin poikkeaman levollisessa olemisessa, löytää kyvyn rauhoittaa itseä hengityksen avulla jännittävässä ja stressaavassa tilanteessa.

Jatkuvaa kilpailua on myös helpompi jaksaa ja ymmärtää, kun antaa itselleen luvan olla. Se on hyväksymistä, kunnioittamista, itsestä välittämistä, omien velvollisuuksien ja oikeuksien ymmärtämistä sekä niihin sitoutumista. Voi olla, että vain olemisen kautta muusikko löytää oman voimansa, joka on taiteilijalle oma persoonallinen tapa tehdä taidetta.

Nimittäin tuossa levollisessa olemisen tilassa mieli saa liikkua ja oivallukset ovat juuri sinun omia oivalluksiasi. Voit kiinnostua tunteista, toiveista ja uskomuksista ja antaa niiden olla, takertumatta tai reagoimatta niihin liikaa. Tätä mielen liikkumista kutsutaan HT:ssa mielen sisäiseksi hengitykseksi. Sillä tarkoitetaan muun muassa kykyä itsereflektioon, omien ajatusten, mielikuvien ja tunteiden tiedostamiseen.

Tässä tekstissä painotetuista ilmaisuista ja käsitteistä voit lukea lisää kirjasta “Hengitys itseäätelyn ja vuorovaikutuksen tukena” (Martin, Seppä, Lehtinen, Törö, Lilrank, Mediapinta 2010). Yksi kirja on koko kurssin ajan paikalla konservatorion kirjastossa.
 

Blogin kirjoittajat Asta Pöyhönen ja Saara-Maija Strandman pitävät muusikoille hengityskurssia Metropolia ammattikorkeakoululla syksyllä 2014. Kurssilla käytetään Psykofyysisen hengitysterapian metodeja. Tässä blogissa pohditaan muusikon psykofyysisyyteen liittyviä teemoja.

 

 

 

"Ilman mielikuvien siltaa emme voi ymmärtää ruumiillisten kokemustemme merkitystä"

(M.Martin ja M.Seppä: Hengitysterapeutin työkirja)

 

Metropolia ammattikorkeakoululla Helsingissä alkaa syyskuussa 2014 “Hengittävä muusikko –hengitys muusikon psykofyysisen hyvinvoinnin tukena” -kurssi. Kurssilla käytetään Psykofyysisen hengitysterapian menetelmiä.

Musiikinopiskelijoille kurssi tarjotaan mahdollisuutena tutustua omaan hengitykseen ja hengitykseen vuorovaikutuksen osana. Kyseessa ei siis ole terapia, vaan ennemminkin turvallinen sukellus itsetuntemuksen maailmaan.

Kaikkien vuosikurssien opiskelijat voivat valita kurssin osaksi vapaasti valittavia opintoja. Laulajille se tarjotaan osana didaktiikkaopintoja. Syksyn aikana vapaasti valittava kurssi on laajuudeltaan 4 x 3h ja laulajien kurssi 8 x 1,5h. Kurssin maksimiosallistujamäärä on 10 opiskelijaa. 

Psykofyysisen hengitysterapian työtavat ovat kehittyneet yli 30 vuoden kliinisen työn tuloksena.Työn uranuurtajia ovat Maila Seppä (liikuntaterapeutti) ja Minna Martin (fysioterapeutti, psykologi, psykoterapeutti). Menetelmien avulla voidaan edistää tasapainoisten hengitystapojen oppimista ja tunnistamista, mikä vaikuttaa myönteisesti terveyteen ja luovuuteen. Psykofyysisen hengitysterapian sisällöillä on yhteyksiä muun muassa joogaan, mindfulnessiin, anatomiaan ja fysiologiaan sekä psykoterapioihin. Hengityksen, mielen ja kehon yhteyksiä tutkitaan erilaisten harjoitusten kautta vuorovaikutuksessa itsen ja toisten kanssa. Tärkeää on olemisen havainnoiminen, ei ulkoapäin ohjattu tekeminen tai suorittaminen. Muutos tapahtuu omalla painollaan, osin alitajuisesti.

Ryhmän merkitys on keskeinen muutostyössä. Ryhmän toiminnan kannalta luottamuksellisuus sekä jokaisen osallistujan sitoutuminen tapaamisiin on ensisijaisen tärkeää. Kurssi tarjoaa opiskelijoille välineitä kehon ja mielen hyvinvointiin, opinnoissa/työssä jaksamiseen sekä luovuuden ylläpitämiseen ja lisäämiseen. Se antaa eväitä sekä oman taiteilijuuden hahmottamiseen sekä tuleviin opetustehtäviin. Keskeisiä teemoja ja käsitteitä ovat esimerkiksi ”olla vaan” -kokemus, mielensisäinen hengitys, rajat, reviiri, tila, pelot ja turvallisuus, rauhoittava toinen,virtaavuus, mielikuvat, muutosvastarinta, vuorovaikutus, itsesäätely, oma voima, sisäinen lapsi,kannateltavana oleminen, sisään- ja uloshengitys sekä tauko. Kokonaisvaltaisena tavoitteena on tasapainoisten hengitystapojen vahvistaminen.

Välineinä harjoituksissa käytetään muun muassa joogamattoja, tyynyjä, peittoja, hernepusseja,tarinoita ja satuja, piirtämistä, palloja, taidepostikortteja ja musiikkia.

Halutessaan ryhmäläiset voivat hankkia luettavakseen seuraavaa kirjallisuutta: Hengitys itsesäätelyn ja vuorovaikutuksen tukena (Minna Martin, Maila Seppä, Päivi Lehtinen,Tiina Törö, Benita Lillrank), 2010

 

Ryhmää ohjaavat laulaja, musiikkipedagogi, hengitysohjaaja Saara-Maija Strandman sekä psykologi, hengitysohjaaja, laulaja-lauluntekijä Asta Pöyhönen